Fri 15 Aug – Flow Festival 08
Flow Festival tarjosi jälleen parhautta koko rahan edestä. Viime vuoden ongelmat alueen kaavan kanssa oli selvitetty (suurimmaksi osaksi, tungos oli toisinaan joskus liikaa) ja oikeastaan kaikesta oli petrattu viime vuodesta.
Perjantai
Oma festivaalini starttasi liikkeelle päälavalla iki-ihanan
Jamie Lidellin tahdissa. Jamien mahtavaakin mahtavampi uus-soul pisti jalkoihin vipinää. Yleisö oli selvästi vielä hieman kohmeessa eikä keikka täten tarjonnut aivan sitä mitä odotin. Onneksi Jamie kuitenkin paljasti IDM-juurensa oivalla jamittelusessiolla, jossa omaa ääntään samplaten hän rakensi kappaleen pala palalta.
"We're playing as loud as we can"
Lidellin jälkeen päälavan valtasi aina yhtä ihana
Kings of Convenience. Ensi alkuun on todettava, että olen niin rakastunut
Erlend Øyeen, että vaihtaisin koska tahansa seksuualista suuntautumistani mikäli hän vain niin pyytäisi. Nämä lähtökohdat huomioonottaen en tietenkään voi sanoa olevani pettynyt keikkaan. Mutta. Flow-festivaalin päälava taisi olla väärä valinta tämänkaltaiselle hissuttelumeiningille. Suuri osa yleisöstä oli jo hyvissä nousuissa ja yhtyeen kaunis akustinen pop kaikui suureksi osaksi kuuroille korville. Mieltäni raastoi suuresti myös jatkuva puheensorina joka peitti alleen musiikin. Yhtyekin pyysi yleisöä olemaan hiljaa, jolloin allekirjoittanutkin pääsi sopivasti kertomaan oman mielipiteensä kovaan ääneen. Sori jos olin töykeä, mutta ainakin osa yleisöstä oli kanssani samaa mieltä, sillä "Turpa kiinni" huutoni sai ainakin joitain aplodeja. Ja sitten! Iki-ihana Erlendkin kuuli sen ja aah kuolen ja menen sen kanssa naimisiin ja me saadaan kahdeksan lasta. Tämän jälkeen ilmeisesti kukaan ei ainakaan aivan niin kovaa kehdannut pitää ääntä joten meininki parani loppua kohden ja lopuksi ainakin minä olin täysin näiden kauniiden sävelmien vallassa.
múm oli lähinnä pikkunätti. Oma vireystilani vajosi uhkaavan matalalle ja sinänsä kauniit biisit, joita kotisohvalla useasti nautin menivät minulta vähän ohi. Paljon kivoja vermeitä niillä oli ja musiikkikin oli ajoittain järkyttävän kaunista, mutta silti keikka jätti tyhjän olon. Voi myös olla, että kaksi hiljaisempaa bändiä putkeen päälavalla oli liikaa ja oli oma mokani etten käynyt herättelemässä itseäni jonkun menevämmän musiikin parissa.
Tämän jälkeen suuntasinkin teltan puolelle, jossa
Christian Prommer's DrumLessonin keikka oli parhaillaan käynnissä. Ehdin nähdä näitä herroja vain muutaman biisin, mutta se mitä näin kuulosti oikein hyvältä ja jengillä näytti olevan hauskaa. Harmittaa vähän, että päätin nukkua päälavalla, mutta toisaalta säästyipä energiaa hype-akti
Crystal Castlesin keikkaa varten.
"Tää on mun elämän paras keikka"
Bändi aloitti muodikkaasti kolme varttia myöhässä ja kun se vihdoin saapui lavalle purkautui odotus hyvinkin rock-keikkamaisella tavalla. Keikan meiningistä tuli vahvasti mieleen viime vuosi ja UMF ja siellä aivan tappavan yli kahden tunnin setin vetäneen
Justicen keikka. Harmi vaan, että Kristallilinnojen materiaali ei vain ole lähelläkään Justicen vastaavaa. Okei, onhan
Alice Practice ihan saatanan kova biisi, eikä musiikissa muutenkaan vikaa sinänsä ole, mutta minua se ei vain sytytä suuremmissa määrin. Hauskaa oli kuitenkin ja hiki lensi. Vieressäni juhlineen pojan "Tämä on paras keikka ikinä" kommentti kyllä hieman nauratti, paitsi jos kyseessä oli kyseisen henkilön elämän kolmas keikka. Sen verran tuli pompittua ja tönittyä, että puseroon hiipi hien ohella väsymys ja painelinkin kotiin odottelemaan seuraavaa päivää.
Lauantai
Ensi alkuun lauantaista on todettava erittäin ikävä onnettomuus jota jouduin seuraamaan vierestä kun jätin festarialueen taakseni. Toivon, että onnettomuuteen joutunut tyttö oikeasti toipuu ja että asiat eivät ole aivan niin pahasti miltä silloin yöllä näytti. Pyydän myös anteeksi hälytyskeskuksen tytöltä joka joutui kuuntelemaan hysteeristä humalaista kiroiluani ja sitä, että ambulanssi saatiin paikalle nopeasti, mutta oikeasti, jos jollakulla on tietoa tytön tilasta otan tiedon mielelläni vastaan, asia painaa sydäntäni melko lailla tällä hetkellä.
Ikävien asioiden parista sitten vähän mukavampiin ympyröihin eli musiikin pariin. Vanhan kunto ei ole mitä se joskus oli, joten ennätin festarialueelle vasta
Detektivbyrånin pariin. Kolmikko soitti mätsäävät paidat päällään oikein mainiota Amelia-elokuvan soundtrackiltä kuulostavaa musiikkia. Olen yhtyeen
Hemvägen EP:tä fanittanut jo kauan ja yhtyeen syyskuussa julkaistavalta levyltä soitetut uudet rallit kuulostivat oikein hyvältä. Levy meni ostoslistalle.
Sade oli valloittanut Helsingin ja ilmeisesti Euroviisuedustus oli tuonut
Sébastien Tellierin kaiken kansan tietoisuuteen sillä päälavan edusta oli tupaten täynnä. Tyydyinkin seurailemaan herran esitystä aivan takarivistä, mutta se mitä kuulin kuulosti oikein hyvältä ja harmitti, että keikka meni suurimmaksi osaksi minulta täysin ohi.
CSS onneksi sai sateen loppumaan ja heitti oikein hyvän keikan. Itselleni bändin tuotanto ei ole lainkaan tuttua, niitä muutamaa hittiä lukuunottamatta, mutta täytyy sanoa, että kyllä he yleisönsä osaavat ottaa. Kaikilla näytti olevan mahtavan hauskaa ja solisti Lovefoxxin trikoovappuasu oli oikein hassua ja ennenkaikkea trendikästä katseltavaa. En kuitenkaan edelleenkään kuullut tarpeeksi iskumelodioita, joten uskon, että en tulevaisuudessakaan jaksa syventyä yhtyeen musiikkiin tätä tarkemmin.
Oli aika siirtyä klubbailemaan.
Top Billin avasi Voimala-klubin lauantai-illan melko keskinkertaisella setillä. Herrojen klubi-illat ovat tappavan hyviä, mutta puolityhjässä Voimalassa heidän biisivalintansa menivät suureksi osaksi ohi maalista. Onneksi
DJ Eli Escobar korjasi asian ja hän soittikin maanmainiota tanssikamaa mikä pisti ainakin meikäläisen lanteisiin ja pohkeisiin vipinää. Kesken suurimman ekstaasin palohälytin kuitenkin päätti pilata tunnelman alkamalla metelöimään joten hauskuus loppui lyhyeen.
Onni onnettomuudessa oli se, että minulle jäi hyvin aikaa ehtiä
Huoratronin keikalle Telttalavan puolelle. Ennen Huoratronia ehdin kuitenkin näkemään
Hidria Spacefolkia muutaman biisin verran. Tästä ei kauheasti sanottavaa ole. Ihan hauskan kuuloista kitarapsykepaahtoa, mutta ei oikein minua varten. Ihmisillä näytti kuitenkin olevan hauskaa ja se on pääasia. Huoratron oli jälleen kerran vakuuttava. Fyysiseltä habitukseltaan juuri soittamaltaan musiikilta näyttävä herra piiskasi telttalavan hurjaan menoon. Itse olin onneksi ennättänyt eturiviin, missä oli mukava pogoilla ja muutenkin tanssahdella. Mainitsin jo Crystal Castlesin kohdalla Justicen, mutta nyt minun on mainittava se taas. Musiikillisesti ainakin minun korvaani hyvinkin samalta kuulostava materiaali toimii ainakin liveympäristössä aivan liian hyvin ja rujo paahto yhdistettynä epilepsiakohtauksia aiheuttavaan strobo-tykitykseen tekee herran keikoista aina elämyksen. Niin ja onhan
$$ Troopers EP oikeasti ihan pirun hyvä levy. Odotan innolla enemmän materiaalia levymuodossa.
Jälleen kerran väsy iski tässä vaiheessa. Kävin fiilistelemässä
Jori Hulkkosta parin biisin verran ja sen jälkeen jalkani olivat niin hapoilla, että päätin lähteä kotia kohden.
Sunnuntai
Sunnuntaipäivä alkoi apeissa tunnelmissa. Edellisillan tapahtumat pyörivät vielä mielessä ja festarifiiliksen löytyminen tuntui vaikealta .
Five Corners Quintet teki kuitenkin parhaansa kadottaakseen synkät tunnelmat allekirjoittaneen mielestä ja keikan loppua kohden alkoi pyllykin vähän pyöriä. Lisäksi sääkin suosi tällä kertaa lauantaita paremmin joten bändin taitavasta soitosta oli mukava nauttia: täydellistä sunnuntaimusiikkia.
Plutonium 74 aloitti jazzpoikien jälkeen telttalavalla ja oli "ihan kiva". Minulla ei taas kauheasti ole sanottavaa yhtyeestä, mutta hipit ainakin tykkäsivät. Hyvä hipeille.
Samaa voi sanoa (lukuunottamatta mainintaa hipeistä)
Señor Coconutista. Saksalainen soittaa chachacha-versioita pop-hiteistä? Huumorimusiikillakin voi siis näköjään soittaa päälavalla. En oikein ymmärtänyt. Valkopukuinen latinomies oli kuitenkin mainio.
Martha Reeves & The Vandellas oli taas oikein hieno. Ihanaa nähdä keski-ikäinen (vaika taitaa kyllä rouva mennä jo tämänkin yli?) joka ei ole tylsä. Musta musiikki (mikä hirveä termi!) on aina ollut minulle vähän vierasta, mutta eihän tämän naisen edessä voinut muuta kuin antautua. Yhtyeen esiintymisestä huokui valtava rakkaus musiikkiin eivätkä edes ylipitkät välispiikit saaneet tunnelmaa laskuun. Spiikkien pituus oli kyllä ymmärrettävää, siinä määrin pahasti Martha huohotti puhuessaan, mutta tärkeintä on, että itse biisien aikana yhtyeen esiintyminen oli rautaa. Hieno artisti. Hieno keikka.
Sen jälkeen vuorossa oli minun henkilökohtainen kliimaksini kun
Cut Copy otti päälavan yleisön haltuunsa. Yhtyeen uusi albumi
In Ghost Colours on vuoden ehdoton poptapaus; virheetön poplevy joka ei ole menettänyt hohtoaan millään tasolla ja joka lunasti kaikki ne odotukset joita olin sille asettanut upean
Hearts on Fire sinkun jälkeen. Ja voi pojat ja tytöt että oli hyvä keikka. Aluksi pelästyin kun tunnuin olevan ainoa yleisöstä joka oli oikeasti innoissaan, mutta vähä vähältä bändi kietoi yleisön sormensa ympäri ja viimeistään
Lights & Music räjäytti kaikki hurjaan menoon. Jo mainittu Hearts on Fire kuultiin pääsetin varsinaisena biisinä ja olin yhtä pomppivaa erektiota koko kappaleen ajan. Täydellinen popbiisi. Ja sitten encore ja
Saturdays ja huhhuh. Hikoilin kolme litraa ja tällä hetkellä asuntoni haisee melko mieheltä. Pääasia kuitenkin, että bändi ei todellakaan pettänyt ja voin vihdoin lakata soimaamasta itseäni missattuani bändin edellisen Suomen keikan.
Kokonaisuutena viikonloppu oli mitä mahtavin. Ja sain todellakin rahoilleni vastinetta. Festari on kasvanut hienosti vuosien myötä ja ennenkaikkea parantanut joka vuosi. Ensi vuonna tulee olemaan vaikeata pistää paremmaksi, mutta odotan silti (tai juuri siksi) ensi vuoden kekkeräitä jo malttamattomana.
Sébastien Tellier
